Tuesday, May 31, 2005

Oikein ärsyttää olla kaupunkilainen nyt.
En viihdy siellä yhtään, haluaisin koko ajan vain pois.
Olo oli kyllä kurja enkä taida enää ikinä suostua moiseen.
Se oli jokseenkin masentava uni.
Ehkä sen huomaa nyt enemmän kuin koskaan, sillä kaipaus on jo lähes sietämätöntä.
Katson vahingossa ihmisiä silmiin kadulla ja siitä voi seurata jotakin ikävää.
Musta: varjot, turvallisuus, suru, murhe, kauneus, pimeys.
Vihaan sitä kun ihmiset sanovat minua kauniiksi.
Olen vakavasti alkanut miettiä, voinko olla koskaan tässä maassa onnellinen.
Yritän olla aikaansaapa, mutta nyt on taas masentanut niin, että mietin, pitäisikö turvautua lääkärin reseptilääkkeisiin.
Olen nyt aivan nuutunut.
Eli on tosi paha mieli, huono tuuli ja siipi maassa.
Vihaan tyhmiä ihmisiä ja huomaan koko ajan olevani juuri sellainen.
Teen kaiken väärin, aivan päin mäntyä koko ajan.
Nyt en osaa enää mitään mitenkään.
Minä olen isoiso solmu, joka ei aukene, vaikka mistä kohdasta kiskoisi.
Pääsenköhän koskaan eroon ihmeellisistä pelkotiloistani.
Elän tapahtumasta toiseen ja odotan edellisen alkaessa jo seuraavaa, enkä tiedä mitä sillä oikein tavoittelen.
Välillä on ollut hieman heikko olo, mutta mitään pyörtymisen tunnetta en ole ollut vielä lähelläkään.
Pelottaa ehkä.
Vedin päästäni turhan monta hiusta.
Lopulta, kauhean jännityksen lauettua mies tuli laihtuneitten kissojeni kanssa seinän sisältä.
Liian kauan tämä hirmuvalta onkin kestänyt.
Ongelma on todellinen ja käsinkosketeltava.
Tällä hetkellä en tunnu kuuluvani mihinkään.
Nyt on pakko ottaa särkylääkettä.
Jomottaa silleen ärsyttävästi tosta otsan kohdalta, silmien välistä.
Sekavaa on kaikki.
Mikään ei ole hyvin.

Monday, May 30, 2005

Sunnuntaina olin halju ihmisen irvikuva, harmaa ja kalpea ja pahoinvoiva.
Tuntuu todella kurjalta, vaikka tapahtuneesta on jo pari päivää.
Lyhyitä, turhia päiviä.
Koetan kovasti keksiä jotain vielä kauheampaa, mutten keksi.
Nyt vielä harmaa ja sateinen ilma tekee oloa kurjemmaksi.
Ei hätää, ei ainakaan vielä.
On vaikeaa, kun minun onnistumisenelämykseni tuottavat hänelle surua.
Olen pettynyt ja suruinen.
Olen aina pitänyt itseäni harvinaisen vastenmielisen ja kummallisen näköisenä.
Olen kauhusta jäykkänä.
Helvetti kun kaikki kaatuu taas päälle.
Jollain tavalla pitäisi jaksaa vielä tämä viikko.
Nyt alkaa keho huomauttaa ettei enää jaksaisi.
Luulen, että olen löytämässä jaksamiskynnykseni.
Surut eivät katoa.
Sekopää, soimaan itseäni.
Mutta jumalaa koneesta ei tullut paikalle, kuten ei nytkään tule.
Joinain päivinä tajuan vasta, että tämä ei onnistu, minut on edelleen vangittu tänne, tähän kehoon ja kieleen.
On niitä päiviä, kun toivon, että silloin kerran olisin onnistunut tappamaan itseni.
Koetan olla välittämättä siitä, että itken.
Koetan listata kaiken, missä olen onnistunut, mutta lista on pelottavan pieni asetettavaksi vasten kaikkea sitä, missä olen epäonnistunut.
Koetan rauhoittua, tehdä inventaaria elämästäni, mutta mitä pidemmälle menen, sitä enemmän itkettää.
Miksi helvetissä ylipäänsä aloin itkeä?
Omalaatuista mielialan heittelehtimistä koko päivä.
Otin kuitenkin pari rauhoittavaa ja unet jatkui.
Lisäksi tuo vasemman käsivarren mustelma on valtava, kipeä, eikä osoita paranemisen merkkejä.
Olin lamaantuneen ahdistunut ja minusta tuntui että hikoilen likaisempaa hikeä kuin yleensä sekä että hyppään ikkunasta lähipäivinä ellei olo helpotu.
Heräsin siihen ja mietin tarvinko psyykkistä tai fyysistä apua.
Vi lekte "finn fem fel", du fann dem alla i mig, och även många fler.
Kammottava uni, todella ahdistava.
Poden kauheaa syyllisyyttä, etten ole kirjoittanut enempää ja paremmin, koska nyt se aika elämästäni on ohi.
Olen vihainen ja itken, surullinen ja itken, helpottunut ja itken, sekaisin ja itken.
Olo on tyhjä.
Hengittäminen on vaikeaa.
Se tuntuu omituiselta, aivan kuin joku olisi työntänyt kurkkuuni ilmapallon ja puhaltanut siihen.
Kauhu kuristaa jo jossain tuolla nielun kohdalla.
En vain jaksaisi.
Käyn kokoajan sisäisesti ylikierroksilla.
Yöunissa on taas ollut sellaista levottomuutta, että on kumma jos ei joku tauti iske kohta.
Omat murheet tuntuivat tänään suuremmilta kuin toisten.

Sunday, May 29, 2005

En ole tahallani tällainen.
Elämä vaikuttaa kovin vaaralliselta.
En enää uskaltanut sanoa mistään mitään.
Puhun jo itseksenikin Turun murteella.
No, kenties mun pitäis vihdoin ja viimein oppia elämään painajaisten kanssa.
Nyt vituttaa ja väsyttää, joten painun nukkumaan.
En saa krapulapäivänä mitään aikaan.
Eksyin eilen viinamäelle lähes tulkoon selälleni makaamaan ja nyt on paha maku suussa.
Tänään olenkin sitten ollut taas maailman tehottomin ja turhin ihminen.
Olen pökertyä.
Yhden tai kaksi päivää ehkä jaksaa, mutta viikko tuntuu jo turhan raskaalta.
Aamu valkeni, ja minä istuin haamun harmaana päivystävän apteekin portailla odottamassa, että se aukeaisi.
Krapula taas kerran.
En ymmärtänyt sanaakaan, mitä ihmiset puhuivat, ostin, ostin, ostin ja sydän kahtasataa lyöden kiertelin kaupasta toiseen kasvavan ostohimon vallassa.
Yksinäisyyttäkin olen alkanut potea.
Meni järki.
Antakaa mun elää!
Ehkä voin oppia hyväksymään sen, että teen virheitä, eikä minun tarvitsisi pilata päivääni häpeämällä koko ajan.
Kun ei saa unta, niin ei saa unta.
Mutta kovasti yritän täällä jaksaa vaikka juuri nyt se on todella vaikeaa.
Olenkohan edes olemassa?
Olenko minä tosiaan näin toivottoman typerä?
Hyväksikäytetyn olo on pieni ja kurttuinen.
Pääsisinpä pois tästä olosta enkä kärsisi enää.
En pääse niitä pakoon ja aina kun vanha hiipuu jonnekin pimeyteen uusi välähtää säikäyttäen niin, että sydämeni pompahtaa ja tuntuu mahdottomalta elää.
Viime yön olen vain pyörinyt sängyssä hikoillen ja katsellen kuolleiden ihmisten kasvoja aina kun suljen silmäni.
Tuntuu kuin olisin puristuskoneessa joka samalla työntelee pieniä neuloja ihoni läpi kaikkiin mahdollisiin kipupisteisiin kiduttaen hiljaa hengiltä.
Pelottaa enemmän kuin koskaan ennen.
Okei myönnetään, olen heikko luonne.
Olen yksinäinen tässä kaupungissa, ja se tekee olon tukalaksi.
Saa nähdä miten mä jaksan.
Tai sitten tämä on maailmanlopun enteitä.
Jalat lähtivät sillai kivasti alta.
Pillahdan kohta itkuun kun näen itseni peilistä.
En näytä enää edes melkein normaalipainoiselta.
Minulla on asiat aina niin huonosti tai tekee mieli tupakkaa, enkä minä voi pitää hyppysiäni herkuista erossa.
Huomenna ei ehkä sittenkään jaksa nousta ennen yhdeksää, koska olen vitun saamaton vätys.
Anteeksi että olen tälläinen.
Mun ei pitäisi katsoa peiliin.
En jaksa tätä, en jaksa, en jaksa, en jaksa.

Saturday, May 28, 2005

Ihan sairasta.
Olen niin väsynyt, että voisin nukkua vuorokauden ympäri!
Ei oikein jaksaisi siivota ja laittaa tavaroita paikoilleen.
En vielä tiedä, että painajaiset repivät minua koko seuraavan yön.
Pään sisällä hämärtää aiemmin kuin ulkona.
Olo on epäselvempi kuin sen soisi olevan.
Tämä saamattomuus saattaa kyllä olla nestehukkaa.
Olen lamaavan syyllisyyden kourissa ja ajattelin etten kerro sitä ylpeyteni vuoksi mutta kerron nyt kuitenkin.
Ei mahda mitään — kauhean paha mieli.
Osaapa väsyttää, mutta parempi näin.
Mutta mikään ei saanut ahdistusta katoamaan.
En hallitse itseäni ja selkeinä hetkinä kauhistun itseäni enkä ymmärrä mikä mulla on.
Olen ajatellut elämäni synkimmät ja pelottavimmat ajatukset tänä keväänä.
Surumielellä, jonka kanssa olen liikuskellut käsikynkkää viime ajat, ajattelin että jos elämäni menee niin?
Ei tunteita, ei mitään, lyhyt tapaaminen ilman mitään.
Levottomuutta ja kuoleman pelkoa se tietenkin tuo mieleen.
Pelokas kurkkii pimeydestään, eikä uskalla sytyttää valoja.

Friday, May 27, 2005

Kaikki velloo holtittomasti ja jokseenkin sattumanvaraisesti tapahtumien virrassa.
Se psykosomaattinen kuumetauti on tarttunut tänne päin ja minulla on kipeä mustelma.
Olipa ikävä juttu.
Minun pitäisi lakata väheksymästä itseäni.
Spy, spy, spy, jag vill bara spy.
Enpä ole pitkään aikaan tajunnut yhtä hyvin kuinka vähän oikeaa elämää meillä kaikilla on.
Mutta tänään mulla onkin järki ollut ihan kadoksissa.
Mulla ei varmaan ole minkäänlaisia mahdollisuuksia selvitä tässä maailmassa.
Tuntuu siltä, että olisin ottanut yliannostuksen lääkkeitä tai jotain, mutta kun en ole.
Tältäkö tuntuu tulla kunnolla hulluksi?
Liian kuuma, kädet tärisee, jaloissa on outoa vapinaa.
Todella kummallinen olo.
Huuhtoutuisin pois, allt är bara lögn.
En kyllä tiedä mitä siitä tulee, olen niin pahasti addiktoitunut, mutta yritän nyt kumminkin.

Thursday, May 26, 2005

Nyt pelkääminen ei alkanut viikkoa aikaisemmin niin kuin yleensä.
Lamaannuttaa ja kädet ja jalat tuntuvat kummallisilta, puhe takeltelee.
Menin aineesta aivan tokkuraiseksi ja velttomieliseksi.
Pinnani tuli täyteen.
Tällä hetkellä tuntuu totaalisesti olevan puhti pois.
Ajatus siitä että eläisin tällä tavalla loppuelämäni on musertava.
Itkuun purskahtaminen on nyt vain askeleen päässä koko ajan ja teen kovasti töitä hillitäkseni itseni.
Olen tuntenut häpeää niin monesta asiasta, etten halua edes laskea.
Harmitti kyllä.
En halua olla näin.
Kaikki on nollassa.
Kaikki tuntuu niin kaukaiselta, hidastetulta, loputtomalta.
Taidan sitäpaitsi olla tulossa kipeäksi.
Selkäsäryt ja mielenterveysongelmat mulla on jo.
Krapula, mikä ihana tunne.
Psyykkinen puoli onkin sitten eri juttu.
Mikään ei kannata, siltä nyt tuntuu.
Tätä päivää ei kyllä pelasta enää mikään.
Rahanmeno hävettää.
Olen taas puhunut senkin vähän liikaa, minkä olen puhunut.
Bentsot on lopussa, vieroitusoireet kovat.
Minä en koskaan ole ollut täällä kotonani.
Minun pitäisi tyytyä mihin tahansa riepuihin ja piiloutua luoliin.
Nielin heti yhden lääkkeen ja istuin odottamaan sen vaikutusta kävelykadun penkin vesilätäkköön, mikä ei taaskaan paljon haitannut.
Saatoin olla ainut, joka itki.
Vähän levoton olo.
Ennen olin tyytyväinen ulkomuotooni, mutta nyt sitä aikaa on vaikea enää muistaa.
Huomasin oman riittämättömyyteni.
Kipu on kivaa.
Luulen että näin painajaisia.
Olen syvästi kärsinyt yksilö jonka kärsimys on jalostanut taipuvaiseksi aivan tiettyyn kyynisyyden lajiin.

Wednesday, May 25, 2005

Miten sitä voikin tuntea itsensä huonoksi.
Haluaisin kadota.
Tuntuu kuin loma olisi jo ohi vaikkei se ole vielä edes alkanut.
Kautta vuohenparran on jalat hieman kipeät.
Sitten tunne menee ohitse ja kaikki on taas niin kuin ennen.
Minä vihaan kesää.
Eilen mä otin pitkästä aikaa unipillerin.
Kuinka kyllästynyt ja väsynyt tähän kaikkeen voikaan olla.
Ei ole epäilystäkään siitä, ettenkö inhoaisi itseäni aina välillä, joskus enemmän ja joskus vieläkin enemmän.
Miten voi ihminen pelätä jotain paperinippua näin hysteerisesti!
Happi loppuu, pyorryttää, silmät vuotaa ja oksettaa.
Tiskata on kai pakko, koska keittiössä haisee.
Takalukko jatkuu yhä, en saa mitään järkevää aikaiseksi.
Koin vallan valtaisan järkytyksen eilen.
Silti tuntuu että aika loppuu kesken.
Kyyneleitäkin olen joutunut taas tirauttamaan.
En oikein edes tiedä, mikä risoo.
Pari päivää on mennä vierähtänyt yleisen surkeilun merkeissä.
Masennus on ihan kamala elämänkumppani.
Missähän tulee pohja vastaan?
Miten voikaan olla näin tympääntyneen tympääntynyt johonkin ihmiseen?
En viihdy omassa vartalossani tällaisena.
Hirvee räkätauti muuten vaivaa.
Siinä minun ongelmani.
En ymmärrä, miksi teen asiasta kauhean vaikean.
Kuinka vaikeaa onkaan luopua oman elämänsä hallinnasta.
Mutta juuri nyt se ei lohduta yhtään.
Vaikka tekisi ihan jokaisen muun asian oikein, rahan kanssa vaikeuksiin joutuminen on hirveintä.
Hetken aikaa oli ihan kamala olo, teki mieli oksentaa, äänet kuuluivat jostain todella kaukaa ja teki niin mieli laittaa simmut kiinni ja sammua.
Lopulta viime keväänä väsymys ja stressi johtivat burnoutiin, joka alkoi epätoivon tuntemuksilla ja satunnaisilla itkukohtauksilla.
Toivottavasti tämä tästä kirkastuu, olemme vähän olleet allapäin tänään.
Vituttaa kuin pientä eläintä.
En jaksaisi nousta sängystä ollenkaan.
He ovat niin äärettömän suloisia, ja minä niin yksinäinen.
Tuli pala kurkkuun.
Ja minulla on kiusallisia uusia pelkoja, kuten se, että niistä osista, joista koetan elämääni koota, kasautuukin ihan tavallinen elämä.
Jotenkin on nyt huono mieli.
Det måste vara något fel med mig.
Yritän pääni puhki miettiä asiaa, mutta en vain tajua sitä.
On kai pakko hyväksyä se, että aina välillä vain olen hirvittävän masentunut, eikä sitä muuksi voi muuttaa.

Tuesday, May 24, 2005

Oma toivottomuuteni on alkanut selvitä ja se on laaja.
Muistutin uitettua koiraa kun lopulta pääsimme kotiin.
Vasemman silmän takana oli kipupiste, tuntui kuin jotain teräasetta olisi työnnetty silmäkuopasta sisään.
Peli on menetetty.
Elämä on kamalaa.
Ehkä olen tullut hulluksi?
Siitä asti on hävettänyt niin paljon, että se tuntuu fyysisenä levottomuutena.
Taas teki tiukkaa.
Ei oikeastaan tee mieli tupakkaa, kaikki vain on surkeaa ja inhottavaa ja ärsyttävää ja raivostuttavaa.
Minä en ymmärrä, en tule koskaan ymmärtämään.
Tehköön ihan miten kipeää tahansa ja tappakoon ikävä parin päivän päästä, mutta nyt on oltava yksin.
Nyt palaan horrokseen.
Olin ahdistunut asiasta jo etukäteen.
Miten turhaa elämää.
Mutta minä hengitän ja minuun sattuu.
Olen oikeasti tällä sekunnilla kaukana onnesta.
Minä kuvittelin liikoja ja nyt olo on tuskainen.
Kaduin, olin itkuinen ja pyytelin liikaa anteeksi.
Tuomioni on lääkitys.
Mutta nyt olen ihan sekaisin.
En minä ole tällaista ansainnut.
Tahtoisin itsestäni paljon tai edes vähän pois mutta se vain on vaikeaa.
Huonommuuden tunteeni ei saa minua tuntemaan itseäni arvottomaksi, vain jotenkin poikkeavaksi.
Olin pihalla, apea ja dokasin liikaa.
En kuule vasemmalla korvalla mitään.
Siihen asti olin pohtinut neljän seinän sisällä mahaani kuristavaa ongelmaa tuntikausia.
Minä jätän kaiken tämän metelin taakseni.
Yritän huutaa tai heiluttaa jalkoja, mutta en pysty liikkumaan.
En halua mennä nukkumaan koska en halua herätä.
En uskonut olevani enää näin heikkoa tekoa.
Jokainen päivä on ikuisuus, jokainen sydämenlyönti kuin gongi.

Monday, May 23, 2005

Reilut kaksi tuntia suorastaan helvetillistä menoa!
Luulin kuolevani tai ainakin kituvani pahemman kerran.
Kadotin sen tunteen moneksi vuodeksi.
Nyt on jo maanantai kääntymässä tiistaiksi ja yritän jättää tämän kokemuksen taakseni, mutta vaikeaa se on.
Mitä vaan että se huuto loppuisi.
Lähteä vain pois ja yrittää aloittaa jossain muualla täysin alusta.
Kyllä, olen katkera.
Ei, en kehtaa.
Ihan kuin minua kidutettaisiin joillakin sähköshokeilla.
Viime viikon hehkutus auringon ihanuudesta tuntuu nyt lähinnä säälittävältä.
Olotila on lähinnä jotain ihmisvihan ja itseinhon vaihtelevaa välimuotoa, josta ei tee edes mieli yrittää nousta ylös.
Haluaisin että huomista ei olisi, haluaisin juoda olutta ja sammua puiston penkille.
Sama vaikka olisin loppuikäni pillereillä.
Haluaisin pois kaikesta.
Ajatus siitä että joutuisin olemaan ihmisten kanssa koko päivän on hirvittävä.
En tiedä katoaisiko tarpeeni lukea rakkaudesta jos rakastuisin ja saisin vastarakkautta.
Täytynee aloittaa lääkitys uudelleen, ettei mene pahemmaksi.
Jokainen minuutti oli liikaa.
Minulle nuo pitkäkestoiset unilääkkeet ovat yhtä tyhjän kanssa.
Kuinka pitkälle voi ihmisen saamattomuus mennä?
Herään aamuisin onnettomana, koska se kuitenkin on lähtötaso aina.
Minä tiedän mitä se on, kun psyyke murtuu.
Jos yhtäkkiä saisin kuulla että olenkin terve, menisi monelta asialta elämässäni pohja.

Sunday, May 22, 2005

Ensin alkaa täristä kädet, sitten sumenee silmissä.
Vähän on nälkäkin.
Anteeksi, että olen.
En tiedä mihin pitäisi lähteä ja mitä missäkin on.
Millaista on asua Suomen metsissä, kun ei kavereitakaan löydy.
Kuristumisen tunne ja itkuisuus ei vähene, tuntuu etten voi enkä haluakaan voida millekään mitään.
Yöllä itkin kaikkea.
Sain tänään psykoosin ja raavin itseltäni otsan, posket ja kädet verille asti.
Vaikeita päiviä on ollut, paitsi eilinen.
Kaipaan usein niitä aurinkoisia päiviä mielisairaalassa.
Ei ole mitään tekemistä.
Nyt vaan katselen ja läähätän.
En tule ikinä takaisin.
Voi paska mikä päivä.
Todennäköisesti kuolen yksin.
Join laskemattoman määrän siideriä, ensin omat ja sitten muiden, ja ainoat kanuunaoireet ovat tykyttävä sydän ja suuhun liian iso ja pahanmakuinen kieli.
En kadu, koska en edelleenkään tunne riittävästi.
Kyllä, minusta on ihan määrättömän surullista, että saan elää täällä tänä ihmisenä, joka nyt olen, vain rajoitetun ajan.
Kai se on niin, että kun loppu häämöttää, tekee mieli jo antaa periksi.
En tiedä mihin tai keneen purkaisin raivoni, pää kohta halkeaa.
Olo vaihtelee normaalista masennukseen.
Mitenkähän minua kuvailtaisiin, jos katoaisin?
Oikeasti olen aika väsynyt ja saan pinnistellä jaksaakseni.
Ei, en ole sinulle vihainen, ongelmani liittyy masennukseen.
I went to buy milk and cigarettes and painkillers.
Itse olen luonnollisesti tähän kemiallisesti aikaansaatuun onneen paljon tyytyväisempi kuin masentuneena elämiseen.
Olin aivan loppu.
Paskahan se oli, mutta ei sitä oikein osaa silti vihata.
Olen aivan liian monesta asiasta riippuvainen.
En jaksaisi oikein näitä satuttavia viikonloppuja.
Taidan olla tulossa vanhaksi.
Kierin kuin kuumeessa alasti päiväpeiton päällä.
En osaa liikkua ja ihmisiä on paljon.
No sitä nyt tulee murehdittua aika ajoin.
Uskon, että nukuin huonosti viimeyönä juuri siksi, ettei minua silitetty.
Nappaan pian relaksantit ja särkylääkkeet ja hyppään peiton alle.
En osaa mennä nukkumaan, vaikka olen kuolemanväsynyt.
Se, että joku, laiseni, havaittavasti on ohjelmoitu johonkin vallan muuhun eikä suotuisissakaan oloissa osaa noudattaa järjestystä, voidaan kuitata kehämäisesti: se ei sitten ollutkaan terve.

Saturday, May 21, 2005

Ikävä tulee, mutta ei mene.
Ikinä ei ole täysin kivaa.
Liikaa väkivaltaa, liikaa kohellusta, liikaa kaikkea.
Joskus siihen on syynsä, useimmiten ei.
Kun on suru, johon mikään ei kelpaa lohdutukseksi.
Hyvää iltaa, vainohullut lukijat.
Tämä taistelu on hävitty pariin otteeseen.
Tämmöinen tarina ei tietenkään voi päättyä hyvin.
Itkettää niin ettei mitään määrää.
Minä itkin sitä, että olin kastellut ihmisten kenkiä.
Tämä ei ole hyvä uutinen, tämä uutinen on huono.
Mukavan synkkä, paras näistä uusista, tykkäsin.
Lääkitys vaikuttaa.
Pienenä äiti ei saanut minua koskaan rauhoittumaan, päinvastoin.
Kävin kenkäkaupassa enkä löytänyt mitään kivaa.
Suoraan sanoen masentaa.
Harkitsen itselääkintää, siis muullakin kuin viinalla.
Olen ruma.
Olen riippuvainen huulirasvasta.
Oikeastihan minä en ole mistään mitään mieltä.
Kyllähän siihen on tottunut, mutta hauskaa se ei ole ollut.
Aina silloin tällöin sitä kohtaa sisäisen natsinsa.
Pitäisi oppia puhumaan.
Tekisi mieli aloittaa jokin epäterveellinen harrastus.
Luulen, että on aika sanoa hyvästit.
Ja sen jälkeen voi käydä niin ettei minulla ole enää kavereita.
Nyt tarvii lohduttajaa.
Olen pahoillani, rakas lukija, mutta taas on ankeaa.
Minä vain itse alan luhistua.
Ongelmana alkaa olla se etten osaa olla onnellinen ja ihmettelen mistä löydän voimavaroja.
Peniksessäni on mustelma.
Mikään ei ole muuttunut, paitsi ehkä se, että sain vihaa purettua ulos kun raivosin ja itkin viikon verran.
Iho kauttaaltaan on todella arka kaikelle kosketukselle.
Jaksaisi edes valokuvia ottaa.
Tai ei, ei se ole alakuloa, se on tyhjyyden tunne.
Ei koskaan enää mitään tällaista.
Olin pillahtaa itkuun, en kivusta vaan siitä, että tuntematon ihminen tulee, ottaa syliin ja tekee yhtäkkiä jotain selittämättä.
Olin myöhässä, mutta samalla, tajusin kauhukseni, olin hirvittävällä tavalla ajoissa.
Ajoittain tuntuu siltä, ettei psyyke kestä niin rajua muutosta.
Hiton halpatuotteet ja halpa ruoka.
Makasin kylmästä hiestä märkänä viileällä vessan lattialla ja tunsin oloni aina hetken aikaa melkein hyväksi.
Heräsin kun jalkapohjia pisteli ja säikähdin kovasti.

Friday, May 20, 2005

Avartuessaan huomaa hulluutensa tavanomaisuuden.
Olen puhunut niin paljon seksistä, että olen pysyvästi punastunut.
Katselen ikkunasta ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja tirautan pari kyyneltä.
En tiedä, haluanko enää jatkaa täällä.
Hevonhelvettiä keskellä metsää on ihan joka paikassa ihan samalla lailla.
Tällaisina hetkinä minä kiitän vallitsevaa sukupuolijärjestelmää, jossa saan olla heikko ja herkkä ja avuton.
Minua ottaa ihan sairaasti päähän, että ajoin tänään matkalla jo toisen linnun yli.
Vetojen välillä voi olla viikko tai puolitoista, sitten himo käy sietämättömäksi ja vedän pienet.
Hengitä ulos ja sisään.
Elämäni voisi olla paljon onnellisempaa, jos lakkaisin kokonaan ajattelemasta.
Minua pitäisi valvoa, jotta en unohdu.
Ei toivoakaan että ehtisi päiväsaikaan tekemään yhtään mitään.
Hengittäminen meinasi unohtua.
Silti jotain on pahasti pielessä.
Voi kunpa ei olisi öitä.
En osaa selittää yhtään mitään.

Thursday, May 19, 2005

Olen ollut nyt niin pitkään ilman subua, että ei ole enää edes vieroitusoireita eikä himoja, sääriluita vain särkee ja olen loputtoman uupunut.
Pientä masokistia minussakin.
Viiltelin usein itseäni, ja elämänhaluni oli nolla.
Mietin omaa elämääni vuosia, vuosia, jopa vuosikymmeniä taaksepäin, ja ahdistuin tavattomasti.
Käytännössä maito on lähes aina loppu.
Siksi teen kuten ennenkin: kun en muuta keksi, ihmettelen japanilaista televisiota.
Älkää hyvät ystävät tehkö hätiköityjä johtopäätöksiä, sillä tästä noustaan vielä.
Ei vaan kiinnosta.
Yhä minua jaksaa ihmetyttää miten minä valitsin tämän elämän.
Toistelen yhä uudelleen, etten tiedä, kuka olen.

Wednesday, May 18, 2005

Mitä aiemmin nousee, sitä aiemmin väsyttää.
Mikään vaihtoehto ei tunnu sopivalta.
Olen vakavoitunut, itkeskellyt ja voinut huonosti.
En voi sietää kuumuutta, kestän mieluummin kylmää.
Mihin upottaa huomionsa silloin, kun mikään ei tunnu miltään?
En muista enää mitään mitä olen lukenut.
Minulla ei ole tyttöystävää ja nyt menetin myös uskontoni.
Yöllä oli hiki.
Yleiskunto heikkeni niin, että pystyin kävelemään vain puita pitkin.
Minulla ei ole aavistustakaan, mitä haluan.
Maanisdepressiivisyys on ilmeisen viihdyttävä tauti.
Mutta nyt kyllä olo on kuin krapulaisella reumapotilaalla.
Odotan sateettomia päiviä.
Enkä osaa edes laulaa.
En odota kenekään hyppivän riemusta tai olevan onnellinen puolestani tai mitään.
Kuumetauti ei tee asioita yhtään helpommaksi.
Maailman jumalat suojelkoot minua unimaailmaltani.
En enää odottanut muiden varauksetonta hyväksyntää ja opin jopa nauttimaan olostani varjoissa.
Karseeta tulla himaan.
Ei sillä, minä inhoan ranskatarta ja sen kaikkia pieniä vikoja.
En tykkää erottua massasta, ahdistun jos minua katsotaan.
Silmät seisovat päässä ja aivot lyövät tyhjää.
Miksi en pidä epätoivosta?
Miksi masennus on sympaattisempi diagnoosi kuin paniikkihäiriö?
Kuinkahan kauan menee, ennen kuin ne tajuavat, etten enää asu siellä, ettei minua oikeastaan enää edes ole?
Oli aika vitun lähellä, ettei minusta tullut ihmisjauhelihaa.
Ei ihme, että ollaan sairasta sakkia.
Unet kalvavat vaikka ne ovat vain unia, tuntuvat silti todellisilta.
Mistä sitä kukaan tietää minkälainen ihminen hihnan toisessa päässä on.
En muistanut kuin isäni ja äitini.
Mutta ei tämä aina mukavaa ole, etenkään aamuisin kun huone pyörii silmissä, kun pitäisi sängystä ylös päästä.
Olen silloin eri ihminen kuin nyt.
Melkein toivoin, että minulla olisi paljon kavereita.
Olo on todella väsynyt, kun on pitänyt keskittyä niin moneen uuteen asiaan ja yrittää tehdä parhaansa.
Eipä ihme, että menestys elämässä on ollut tätä luokkaa, kun suurimman osan elämästäni olen kuluttanut täysin epäolennaisiin ajatuksiin.
Tiedän vähän paljosta, mutten paljon vähästäkään.

Tuesday, May 17, 2005

Ja usko, siinä vasta monipuolinen ja hauras käsite onkin.
Pelottaa itseni ja mitä ajattelen huomenna.
Itseinho tulee erikoisissa aalloissa.
On tässä sekin, että miten paljon ihminen kestää ennaltatietämistä.
Huomisaamuna kello neljä minä sitten aukaisen silmäni ja alan panikoida: mitä evääksi tänään, mitä puen päälle?
Ensi viikolla revitään hampaita.
Mitenkähän minä pärjään muuton jälkeen, kun minulla ei enää ole sohvaa.
Olipas vauhdikas, mutta kummallinen viikonloppu.
"Man får aldrig lugn i huvudet."
Keräsin sirpaleisen itsetuntoni palaset, ammattiylpeyteni rippeet ja vedin syvään henkeä.
Siitä tulikin mieleen, että toivon maailmanrauhaa ja haluaisin ruokkia kaikki Venäjän lesbot.
Kymmenen vuoden takaisen kauhukokemukseni jälkeen se tuntuu hiukan pelottavalta.
Lopulta kuuluu hiljainen, vaikeroiva huuto.
Saisinkohan tässä hankittua itselleni jet lagin astumatta lentokoneeseen?
Ahdisti ja väsytti niin paljon.
Aloittamisen sanotaan olevan vaikeinta, mutta kun jokainen lause tuntuu kuin joutuisi aloittamaan alusta, iskee ahdistus.
En onnistunut.
Olen ollut surullinen.
Muistan vain yhden ainoan mukavan puhelinmyyjän.
Vittumaisinta on se, että en voi olla kenellekään vihainen, koska kaikki oli vain omassa päässäni.
Voi elämä.
Elämäni on absoluuttisen tylsää juuri nyt.
Takapihan nurmikkokin vihertää jotenkin apeasti.
Aamusta asti on sataa tihuttanut ja koko maailma on harmaa.
Itken ja luen, ja kirjoitan, ja itken ja kirjoitan.
Olin todella masentunut ja rikki.
Yritän yhä säätää universumia ja hallita maanvyöryjä.
Aina maailma on vastasukaan!
Kovasti vaivoja ja rasituksia matkalla oli: kärsittiin kuivuudesta, kylmyydestä, nälästä ja oltiin ahneiden lahjoja kärttävien paikallisten herrojen armoilla.
Meinaa pistää vihaksi.
Äh, tylsää.
Onko tämäkin jokin partriarkaatin juoni?
Mieli maassa, sorruin aamulla syömään banaanin.
Olen narissut tästä osaamattomuudestani jo moneen kertaan, vaikka viikon vasta olen kirjoitellut, mutta alemmuuskompleksi on aito asia.
Ehkä minulla on oikeita ongelmia.
Minusta alastomuutta on liikaa joka puolella ja kesällä tuntuu että ihmisillä on aivan liian vähän päällä.
Minun täytyy tunnustaa etten pysty puhumaan seksistä.
Teininä minulla oli aika huono iho ja sen kanssa on vieläkin ongelmia.
Itkin illalla kun piti mennä nukkumaan.
Sillä, katsokaas, tilanne on paha.
Tietysti on vähän vilu.
Ei kiinnosta pätkääkään.
Jotain hienointa saada mäkikuismaa lievän masennuksen hoitoon.
Erityisesti minua huolestuttavat tulevat mahdolliset terveysongelmat.
Myönnetäänpä oikein ääneen, minä olen edelleen riippuvainen diapameista.
Aina saa olla häpeämässä.
Ja rahatkin on yllättäin loppu.
Ja päivä on ollut aika epätoivoinen.

Monday, May 16, 2005

Videoista loppuivat näköjään värit tänään.
Siinä asunnossa olin hirveän ahdistunut, pelkäsin haamuja ja murtovarkaita ja lopulta tiikeriä, kunnes olin kypsä hullujenhuoneelle.
Tiesin että kaikki oli loppu.
Tunnen olevani typerä, kun yritän sanoa että voin huonosti.
Nyt on hermot niin kireällä, kuka tahansa minun tilanteessani harrastaisi jotain vielä vakavampaa itsetuhoista toimintaa.
On niin ihanaa tietää, etten mä ole ainoa, joka on mennyt näin sekaisin ruuasta.
Pääsispä syliin.
Sain aivan totaalisen hulluuskohtauksen tässä iltasella.
Voiko olla jotain näin hyvää ilman jotain pahaa?
Pitäisi oppia elämään yksin maailmassa, kun ei sitä kuitenkaan muutakaan voi.
En usko tulevani omana itsenäni onnelliseksi.
Krapulasunnuntait ovat pahimpia.
En ole koskaan kärsinyt niin paljon kuin tänä keväänä.
Olen itkenyt tänään matkalla töihin ja matkalla töistä kotiin ja terapiassa.
Minulla menee kaikki ohi kun nukun näin kauheasti.
Maailman värit näyttävät haalenneen.
Sää on jotenkin rikki.
Tässä rahan ja tavarataivaan maailmassa ihminen tuntee itsensä välillä aika masentuneeksi.
Mikään ei kiinnosta, aamulla alkaa paniikki, että miten päivän saa kulumaan, miten selviän kokonaisesta päivästä.
Voi tätä riemun ja juhlan määrää.
Taisin hetkellisesti pelätä taas kaikkea mahdollista.
Tänään ei ole hyvä päivä, ei.
Jaksaa, ei jaksa, jaksaa, ei jaksa.
Ajatukset hajoaa ja vettäkin sataa.
Huomaan olevani tylsistynyt, kyllästynyt ja järkevän tekemisen tarpeessa.
Hiekkaan rakensin taloni, se sortui ja katosi.
Otin myös aggressiivisia valokuvia kananmunista eri asennoissa.
Mä olen koko ajan tosi väsynyt enkä jaksa yhtään mitään.
Yritän aina pysyä mahdollisimman kiireisenä etten koskaan pysähtyisi miettimään elämätöntä elämääni.
Ei kai kukaan tosissaan voi ikävöidä tätä jatkuvaa huutamista, itkua ja riitelyä?
Kohta unohdan varmaan oman nimeni!
Mutta käperryin sisäänpäin toivoen kutistumista, näkymättömyyttä.
Uusien kielien opetteluun ei kyllä tällä hetkellä riitä into eikä energia.
En tunnista enää itseäni näistä jutuista.
Tänään olen lähes katatonisessa tilassa.
Hävettää melkein.
On olo, että se tärkein puuttuu.
Pyöritys jatkuu.

Sunday, May 15, 2005

Että mä olen oikeasti ihan paska ilman lääkkeitä.
Vähän väsynyt olo eilisestä.
Mieleni valtaa syvä surun tunne.
Kotona oli pakko oikaista sängylle.
Sunnuntaissa on jotain joka saa minut aina melankoliseksi ja tuntemaan itseni yksinäiseksi.
Olisi helpompaa kadota hetkeksi ja palata takasin jos jaksaa.
Juon Tolua pahimpaan janoon.