Tuesday, June 14, 2005

Tämä on nyt lopun alkua.
Tuntuu kuin olisin elänyt viimeisen vuoden maanalaista varjoelämää hengittäen lyhyin hengähdyksin virtuaali-ilmaa, joka tappaa minulta ilon ja valon ja kaikki maanpäälliset keijut ja haltiat.

Monday, June 13, 2005

Saatoin joutua niin paniikkiin, etten saanut pistoketta irti seinästä tärisevillä käsilläni.
Suussa maistui kummalliselle sähkölle ja kallio tärisi.
Istuin pihalla toimimattomassa autonromussa ja itkin.
Ukonilman mentyä ohi nukuin koko yön levottomasti ja nihkeän hikisesti.
Kamalinta oli yöllä.
Ei mee hyvin, katsoin kaikki ohjelmat ja tyhjää jää.
Mä haluun ulos täältä.
Voi jos voisin nyt nukkua.
Mutta en uskalla ottaa nukahtamislääkettä kaljan takia.
Mä meen sohvalle kärsimään.
Stressi vituttaa.
Oli luonnollisesti vaikeaa nousta aamulla sängystä ylös kun unirytmi on mennyt totaalisen sekaisin.
Eli sen psykiatrin pitäisi kirjoittaa lisää lomaa ja B-todistus just nyt heti, etten joudu tyhjän päälle.
Ja sairaslomaa on heinäkuun puoliväliin.
Aivot yrittävät selvittää, mitä varten minä menen A-klinikan psykiatrille torstaina.
Yritän tässä puuhata jotain ja kohta mennä sohvalle torkkumaan.
Uni jäi lyhyeksi.
Samoin peseminen, nytkin on viime suihkussa käynnistä yli viikko.
Jos ne nyt muutenkaan niin ihania ovat, mutta mun mielen ne saa aina raiteiltaan ja pelkkä ulosmeno alkaa tuntua suurelta tehtävältä.
Tämän sairauden kanssa eivät rahahuolet ole lainkaan yhteensopivia.
Olen koko ajan kauhean raivon ja kiukun vallassa, se on ollut jo vuosia normaalitilani, että ärsyynnyn helposti, saan raivokohtauksia joita en hallitse ja lopulta jättäydyn yksin vetämään kamaa.
Eihän tässä ole mitään tolkkua, jos tämä tällaiseksi menee.
Olen hirveän surullinen ja lamaantunut.
Kamaa tekee mieli, mutta en ole nyt repsahtanut, enkä aio.
Pelaakohan työnantaja sellasta peliä, että odottaa mun murtuvan ja sanovan itseni irti?
Perjantaina tuli nautitttua alkoholia niin paljon, ettei enää tarvinnut muuta kuin toipua krapulasta koko loppuviikonlopun ajan.
Juominen on oikeesti tylsää puuhaa, pari huippuu ritinää ja sitten turtaa tylsää.
Silkkaa alamäkeä, elämä tämä.
Olo oli epäviehättävä, tylsä ja lannistunut.
Mä olen nykyään pahoillani aivan kaikesta.
Kädet tärisivät ja piilouduin entistä syvemmälle lippalakkini alle.
Mitä mä teen, mun on pakko saada suklaata, mutta tämän näköisenä en kyllä voi kauppaankaan mennä.
Näytin lievästi sanottuna räjähtäneeltä.
Tänään on ollut järjettömän yksinäistä.

Sunday, June 12, 2005

Silmätulehdus on hieman lientynyt, parantunee tässä muutaman päivän sisällä, toivoakseni.
Vedin eilen pitkästä aikaa kännit.
Olokin on ollut oksettava.
Makaan vain sängyllä.
Väsyttää.
Alavatsaakin vihloo vähän väliä.
Olen voinut pahoin lääkekuurin vuoksi.
Join siideriä siihen pisteeseen asti, että sitä alkoi tulla jo korvista ulos.
Ja jos vaatteet on huonot, on olokin epävarma.
Mä en omista siistejä vaatteita, ja ainoat mustat suorat housutkin istuvat huonosti.
En voinut muuta kuin ynistä ja vetää peittoa paremmin päälleni.
Perjantaina olin jo hyvin ahdistunut.
Vähän kuin olisi lihaksissa tai hermoissa joku paska häiriö.
Tuntuu taas kuin kaverit ei välittäis pätkääkään.
Muutenkin ollut vähän apea olo.
Jos mun painajaiset oli lapsenakin näin kamalia, niin en ihmettele että miks aina aika ajoin pelkäsin nukkumaanmenoa.
Näin viime yönä taas jotain ihan kipeetä unta.
En saa mitään aikaan.
Olen kovin, kovin väsynyt.
Olen ollut huolissani ja peloissani, mutta en ole uskaltanut edes kirjoittaa siitä.
Tuli vedettyä sellainen vanhan liiton tappokänni.
Oon onnellinen, mutta masentunut.
Tässä vaiheessa sitä kai vaan tajuaa, että ei se aina ole ulkoisista asioista kiinni, vaan joku häiriö päässä.
Miksi ei voida antaa nauttia elämästä, kun se kerrankin on kunnossa, vaan pitää pudota takaisin masennukseen?
Ja se ahdistaa, se pelottaa.
Nämä ovat täysin turhia päiviä, ainakin pilvisinä.
Mikään ei ole hyvin, eikä mikään ole pysyvää.
Nihkeän pakkomielteisen ja perverssin kammonsekaista on tuo yöelämäni.
Räjähdysten etenemistä jäi vaan seuraamaan jonkinlaisella perverssillä mielenkiinnolla mikä oli läsnä tämänöisessäkin unessa ja sitä jopa toivoi lisää kammoa ja räjähdysten pysähtyminen unessa olisi itseasiassa ollut minulle, osallistujalle ja katsojalle, suuri pettymys.
Toissayönä kyseessä oli avaruussukkula jossa tapahtui ydinräjähdyksiä ja räjähdykset etenivät kokoajan valtavan aluksen toisiin osiin vaikka turvallisuussyistä radioaktiiviset ja saastuneet alueet suljettiin välittömästi.
Sattui yliluonnollisia tajuamisia ja unen maailma oli paranoidinen ja ikävän nihkeän likainen ja pakkomielteinen.
Pesin kauheasti mattoja pakkomielteisesti ja kaikkia muitakin rääsyjä ja unessa oli sellainen kompulsiivinen ja neuroottinen tunnelma kaiken aikaa.
Nukuin huonosti.
Olen hyvin hyvin uupunut.
Hämähäkit, jopa hämähäkkiajatukset, saavat minut itkemään ja hyperventiloimaan.
Mitä tuhlausta.
Pää on myrkytyksen jäljiltä tyhjä ja hiuksetkin haisevat vanhalta viinalta.
Toisin sanoen, krapulassa ollaan.
Minua huimaa yksinolo.
Se tarkoitti unessa ainoastaan sitä, että mitä enemmän tyttö muuttuisi minuksi, sitä vähemmän minä lakkaisin olemasta minä ja haihtuisin pois, unohduksiin.
Tuntuu kuin minut olisi unohdettu tähän tyhjään asuntoon elämään loputonta yksinäistä elämää.
On väistämättömän sekava olo.
Vaatteet sain sentään vedettyä ylleni, kun alkoi paleltaa.
Mietti jo hakeutumista sairaslomalle, jopa lääkitystä.
Työasiat painaa, suhde katkesi aiemmin keväällä, kaikki vaan tökkii.
Meidän tulevaisuutemme vain katosi, ilman mitään selkeää syytä.
Miten pieni ihminen voi olla niin rakastunut ja täynnä onnea ja yhtäkkiä viikon sisällä kaikki vain nykäistään pois?

Saturday, June 11, 2005

Ja toki tunnen syyllisyyttä myös tästä.
Pinnan alla on niin paljon kaunaa ja vaiettuja asioita.
Jos arkeen sisältyy vain epämääräistä kaverihengailua ja omatoimista touhuilua, käy huonosti: nukun päivät ja valvon yöt ja kohta en teekään yhtään mitään paitsi itkeskelen, se on todettu.
Olen jo oppinut, että tarvitsen muiden asettamia suhteellisen säännöllisiä aikatauluja pysyäkseni erossa masennuksesta: luentoja tai mitä tahansa työtä.
Yleensä kaikki menee aivan mukavasti, nipistely taltutetaan parin Buranan avulla, mutta nyt kompastuin vihlaisuun ja myöhemmin konttasin portaat ylös sänkyyn vapisemaan.
Edellisessä asunnossa en tainnut nähdä yhtä ainoaa ötökkää, en hämähäkkiä enkä mitään lentäviä kauhuja.
Kunnon syömishäiriöisen tavoin myös mun aamiainen on purkkirivi keittiön pöydällä: masennuslääke, kilpirauhaslääke, antibiootti, monivitamiini, c-vitamiini, omega-3 kapselit, kalsiumit ja kromi.
Nyt en tiedä mitä ajattelisin.
Suututtaa. Itkettää. Kiukuttaa. Harmittaa. Sattuu.
Olen todella todella todella pettynyt.
Minulle jäi tapaamisesta tosi paha mieli.
En kirjoita asioita enää muistiin, enkä muista syödä enkä juoda.
Jalat kramppasivat koko yön.
Hikoiluttaa eikä saa hengitettyä raikasta ilmaa.
Olen väsynyt ja uupunut.
Tänään tunnen itseni jotenkin vanhaksi.
Tuntui, että kaikki haluavat eri asioita eikä mikään mene harmonisesti.
Aamulla herätessä väsytti.
Minä en vain osaa.
Välillä jään miettimään miksi en oikeasti vain lähtisi pois.
Ahdistuksen ilmaannuttua se vain kasvaa ja kasvaa kunnes olen takaisin kotona.
Ahdistus ilmaantui hyvin pian heräämisen jälkeen.
Minulla ei ole juuri nyt mitään, minkä avulla kerta kaikkiaan voisin kääntää itseni pois päältä, ja kasata itseni.
Olen mitätön.
Minulla ei ole ihmisarvoa.
Minä olen vain jotain, joka on olemassa.
Samat paskat ihmiset, jotka eivät välitä minusta.
Sama elämä, kun nousen sängystä ylös.
Samat ongelmat ja samat ihmiset.
Tämä päivä on ollut hajottava.

Friday, June 10, 2005

Ei, nyt ei ollut mitään lohtua annettavana eikä mitään lohtua saatavana, ei mitään.
Yö saisi tulla, viimeinen, kylmä, musta, yksinäinen yö, joka tekisi lopun kaikesta.
Olen niin väsynyt, epänormaali ja itsekäs, ajatukseni pyörivät onnetonta kehäänsä.
Vittu, mikä paska maailma!
Tahdon työntää pään vesiämpäriin ja pitää sitä siellä, kunnes se on pakko nostaa ylös ja kiskaista henkeä sisään taas varmana siitä, että haluaa elää.
Tekee mieli kirkua.
Kaikki menee pieleen.

Thursday, June 09, 2005

Näin aurinkoisena päivänä ei pitäisi olla näin ahdistunut.
Jos kehoni kärsiikin näännyttämisestä niin mieleni kärsii vielä pahemmin syömisestä.
Olen kaivannut oksentamista jo muutaman päivän ajan.
Haluaisin oksentaa.
Peiliin ei kestä katsoa ja vaakaa ei voi mennä lähellekään.
Näytän aivan hirveältä ja kovan työn tulokset katoavat rasvakerroksen alle äidin syöttäessä minua.
Olen lihonut kaksi kiloa ja nyt on tullut kaikki mahdolliset sietokyvyn rajat vastaan.
Olen aivan valtava, ja myös valtavan ahdistunut.
Sitten elämässä sattuu kuitenkin aina ikäviä juttuja jotka pakosti vaikuttavat ihmiseen joka saa traumoja jo parvekkeelle menosta.
On hyvin raskasta järkyttyä koko ajan kaikesta.
Inhottaa just tällaisessa väsyneessä olossa kun ei jaksa siivota.
Luulen että pahin unettomuus menisi kyllä parissa viikossa ohi kun sen ajan jaksaisi.
Sitten ennen pitkää unettomuuteen kyllästyy ja ajattelee että juo viiniä niin ainakin nukkuu.
Toissayönä en nukkunut pisaraakaan vaikka otin kahdet eri unilääkkeet — ensin stilnoctit ja sitten tenoxit.
Ainoa mikä iskee vierotusoireena on toi saatanallinen unettomuus.
Nyt meni kaunis kesäpäivä hukkaan.
Nyt on tylsä olo kun join eilen viiniä ja sain siitä tälläisen hitaan, ällön jälkiolon kuten toisinaan.
Joskus ei vaan leikkaa.
Nyt olen kyllä turhan väsynyt, kiitos kysymästä.
Äkkiähän tämä masennus lähtisi, jos ei olisi kirjoittamispakkoa, mi estää kirjoittamasta.

Wednesday, June 08, 2005

Kuulin niiskutusta aamuyöstä.
Tunnelma oli kaoottinen, epätodellinen, sanalla sanoen painajaismainen.
Keskellä elämäni joutavaa roinaa, kaukana läheisistä, kaukana kaikesta.
Yllättäen sain tiedon, että minut oli vahingossa myrkytetty, olin syönyt jotain joka olisi pitänyt jättää syömättä.
Minua hävetti, mutta tuo tunne on alkanut laantua vuosien louhiessa.
Istuin nurkkapöydässä silmät vedessä niin kauan, etten enää muistanut yksiselitteistä syytä.
Sitten päädyin itkemään kahvilassa omaa herkkyyttäni.
Kohta menen nukkumaan, ja herään vasta ylihuomenna.
Että ne repivät tikitkin viime vuoden haavoista.
Olo on edelleen täydellisen epäselvä, tyhjä ja tietämätön, mutta päivän niskakipu, päänsärky, vasemman lonkan ja polven kolotus, väsymys, hajatajuisuus ja epämääräinen vatsakipu hellittivät.
En tunne mitään, kun ei ole ketään kelle puhua.
Vain pettymystä itseeni.
Eikä minussa ole edes raivoa.
Käsiäni en likaisi lyömällä.
En sääli heitä, vaan mieleni tekisi sylkäistä heidän päällensä.

Tuesday, June 07, 2005

Luulen, että köpsähdän tästä pikkuhiljaa petiin, olo on kauhea.
Kauhea päänsärky ja pahoinvointi, johtuukohan sen Concertan loppumisesta.
Elämä on julmaa.
Näinhän siinä käy, että kun paahtaa viikkokaupalla lepäämättä kunnolla, tuntee yhtenä iltana epätavallisen raskauden jäsenissään ja herää aamulla kurkku karheana ja keho särkevänä.
Parempi sekin kuin raivo, jota en pysty hallitsemaan millään tavoin.
En ole onnellinen toisten menetyksistä enkä siitä, ettei maailma todennäköisesti pelastu.
En ole onnellinen, kun isäni juo liikaa ja äitini käyttäytyy muuten vain sekavasti.
En ole onnellinen, jos näen auton alle jääneen oravan.
En voi olla onnellinen useinkaan, kun katson uutisia.

Monday, June 06, 2005

Hartiatkin ovat kipeät.
Sisälmykset ovat krampanneet mielensä mukaan ja kivun takia koko muu kroppa seuraa niitä.
Seuraavana päivänä tuntuu kuin olisi ollut tappelussa; koko kropan lihakset ovat kipeät.
Pahimmillaan kipu menee läpi selkään ja on niin kova, että hengittäminen on hankalaa ja käveleminen mahdotonta.
Vihaan elämääni.
Vihaan sitä ettei mikään mene kuten minä tahtoisin.
Vihaan kuivia käsiä.
Vihaan selkäkipua joka kestää monta päivää eikä siihen auta edes särkylääkkeet.
Vihaan kun muut tuntuvat kontroilloivan minun elämää ja tietävän mikä minulle on parasta.
Silloin oli harmaata ja sateista, sellaista oli eilen ja tänäänkin siltä näyttää.
Melkein itkettää.
Nyt voisin taas sammua.
Oli pakko saada nikotiinipurkkaa.
Haluaa vaan valittaa kaikesta turhasta ja epäolennaisesta, eikä päässä liiku yhtäkään järkevää tai hyvää ajatusta.
Kohta saan varmaan jonkun jatkuvan jännityspäänsäryn tämän takia.
Saisinkohan sairaslomaa surun takia?
Pelkään vastata puhelimeen, koska en tiedä mitä suustani tulee, kun sen avaan.
Mä olen hirveän ahdistunut ja vatsaan koskee.
Mä olen huono ihminen.
Jaksan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ehkä vartin.
Mä olen liian levoton.
Ärsyttää niin paljon olla tälläinen ääliö!
Nyt minua syyhyttää hieman joka puolelta.
Peilistä peilaillessani huomasin useita eri verinaarmuja pitkin ja poikin selkää.
Aamulla herätessäni tunsin kipua selässä.
En tykkää.
Ihan hirvee päivä, kuten aina.
Päähän koskee, olen virkeä kuin kolmen viikon valvomisen jälkeen ja kaikki mainiot suunnitelmatkin ovat menneet ihan selälleen.
Todella ahdistava tunne.
Näin tänäkin yönä pahaa unta.
Ikävä sinua kulta.
Ei auta kyyneleet, ei huuto.
Suhteellisen surkea olo.
Jossain on jotain vikana, kun annan pompotella itseäni noin, kohdella näin.
Olen epäonnistunut jossain, koska en kerta kaikkiaan osaa tehdä itseäni onnelliseksi.
Olen ollut aivan, aivan liikaa yksin, enkä jaksaisi enää tippaakaan.
Olen vain aika väsynyt, ja liikaa kaikkea suurta on tapahtunut.
Olen lomalla ja tylsä.
Olen itkenyt kahden kuukauden aikana enemmän kuin koko vuonna.
Pään kääntäminen on raskasta työtä.
Kurkku on nyt turtunut.
Tämäkö se sitten on se kesäflunssa?
Käytännössä pilvet enteilevät sadetta, ja oikean jalan ukkovarvas viilentää vierustovereitaan.
On aina jotenkin lopullisen harmaata, ja aurinko on loukkaantunut juuri minulle.
Kaikki on niin raskasta.
Vähän tylsää.
Se sai minut hieman pois tolaltani.
Askareiden suorittaminen vaikeutuu, ja kaikki painaa kahdeksansataa kiloa keskimäärin.
Kooman voi laukaista vaikka ateria tai ylipäätään oleminen.
Sitä tulee miettineensä sanomiaan asioita vasta kahdeksan minuutin päästä, ja keskittymiskyky on miinus kolme.
Pienten rutiinien rikkominen ja elinpiirin varioiminen tuovat vaihtelua ja poistavat jatkuvaa koomaa, jonka syyt lienevät pimennossa.
Se näytti taianomaiselta ja vihlaisi melko kipeästi.
Minun ei pidä liikehtiä, sillä siitä seuraa maailman suistuminen radaltaan.
Raajojen ääripäät jäähtyvät.
Kädet tuntuvat nuhakylmiltä, kankeilta.
Hiertää kuuloluita.
Alkaa mennä hermo.
Yritän pitää suuta vähän jotenkin ilmavana ja välttää nieleskelyä, sillä se vihlaisee.
Onneksi on särkylääkettä.
Mutta on tämä vieläkin aika rankkaa.

Sunday, June 05, 2005

Niin turha päivä elämässäni kun vaan voi.
Kipeänä jaksaminen on vähissä.
Huominen on tuskallinen päivä.
Oikeasti todella pelottavaa.
Otin eilen puolivahingossa aimo harppauksen kohti taloudellista tuhoa ja velkavankeutta.
Olen uuvuksissa.
Valutin muutaman kyyneleen koska oloni oli todella surkea.
Olo on väsynyt ja hirveät allergiset oireet turvottaneet silmät palloiksi joista valuu nestettä.
Lonkkaa särkee.
Onnistuin nukkumaan taas sellaisessa asennossa, joka saa niskan ja pään kirkumaan tuskaa.
Krapula on, päähän ei juurikaan koske, mutta suuta kuivaa.
Nyt mun elämä tuntuu juuri siltä kuin joisi kylmää kahvia.
Olo on tuskaisa.
Yhtäkkiä suu on täynnä irtonaisia hampaita, joita syljen yksi kerrallaan kämmenelle.
Polvi on edelleen kipeä.
Tää on ihan kauhea tää addiktio.
Selkä ja niska on hieman pipi ja jos pitää jotain tehdä, sattuu silmään.
Kaikki muu on tällä hetkellä vitusta.
Voisipa joskus nukkua kunnolla.
Miksi mä en voisi olla joku muu?
Olen niin ahdistunut itsestäni.
Naamasta pursuaa ulos rasvaisia näppyjä.
Ahdistavaa.
Kaikkea liikaa.
Olen liian täynnä, on liian kuuma, hiukset on liian likaiset.
Olen ahdistunut.
Elämä kuluu, enkä mä pysy vauhdissa mukana.
Aika menee hukkaan!
Mun elämä menee hukkaan!
Elämä menee taas siihen, että valvon kaikki yöt ja nukun pitkään päivällä.
Pelkään, että menen entistä huonompaan kuntoon ollessani vain kotona.
En todellakaan ole terve, niin terve ainakaan, ettenkö tarvitsisi hoitoa.
Tämä bulimia rikkoo elimistöäni, mutta en siltikään osaa lopettaa.
Ruokatorvessa tuntuu omituista polttelua.
Olen myös saanut viisaudenhampaani ärtymään ja ilmeisesti ainakin yhden havaittavan reiän hampaaseeni.
Pelkään, että tämän olen saanut oksentelullani aikaan.
Se ei ole kurkkukipua, vaan kipua leukaluiden ja kaulan tuntumassa.
Yritän vältellä oman kuvajaiseni näkemistä.
Ja näin perjantain kunniaksi vielä migreeniäkin tekee.
Eli koko elämäni oli mennyt sekaisin.

Saturday, June 04, 2005

Illalla olin hetken yksin kotona, ja oli kauheeta.
Miten minusta tuntuu, että kaikki puhe, joka suustani tulee, on jotenkin tilanteeseen sopimatonta?
Hän puhui suljetusta osastosta kuin se olisi aina ollut osa elämää.
Mä olen kuin elävä kuollut ja mua väsyttää.
Yöllä muuten ajatukset tuntuu siltä kuin joku huutais rumia sanoja ihan korvan vieressä.
Päivät mä olen liian väsynyt ajattelemaan tai tekemään mitään ja yöt mä pyörin sängyssä hiestä märkänä ja ajattelen ja ajattelen ja ajattelen.
Sillon kun mä en pysty nukkumaan, asiat on aika huonosti.
Mä en oo nukkunut viikkoon.
Mä en pysty nukkumaan.
Auta.
Paljon on elämässä murheita.
Heräsin hikisenä ahdistaviin uniin.
Jouduin eilen miettimään liikaa, liikaa, liikaa ja tulin levottomaksi.
Lievää alakuloa.
Että voi olla vaikeaa.
Väsyttää ihan tuskaisesti.
Onpa voipunut olo.
Itkun kanssa nousin sitten kun nousin.
Mutta monena aamuna tuntui turhalta nousta ylös.
Yhtäkkiä mulla ei ollut perhettä, ei työtä, eikä tietoa toimeentulosta.
Ei vaan pysty.
Että vois edes joskus sulkea päänsä ja olla vaan, aivokuollut.
Mä ajattelen niin paljon että mun pää kohta halkeaa.
Musta tuntuu että mä tiedän että musta tulee kohta hullu.
Vihasin teinejä jo silloin kun itse olin sellainen.
Kirjoittelen ihan lääkkeeksi.
Melkein kaikki haikeus johtuu nyt siitä.
Olisi varmaan ymmärrettävä, että olen ihan järjettömän väsynyt.
Surettaa pienet asiat, pienet ihmiset ja pienet surut.
Aamu jo vähän lupaili alakuloa.
Yleensä kukaan ei huomaa minua.
Sormia paleltaa.
Jotenkin täysin epätodellinen olo.
Ei ollenkaan kivaa.
Tunnen itseni sairaaksi.
Päässäni on outoja juttuja.
Milloin elämästä tuli näin vaikeaa?
Vihaan itseäni.
Yöllä näin unta että yritin oksentaa syötyäni, siinä onnistumatta.
Tarvitsen apua.
Tämä vihaisuus johtuu surusta.
Pinnani on sietänyt niin paljon kiristämistä viimeisen neljän vuoden aikana että oli vain ajan kysymys milloin se napsahtaa poikki.
Olen hävennyt kirjoittamista niin kauan kuin muistan.
Painajaisistani pahimpia ovat ne, joissa kammo ei tunnu suoraan, vaan odottaa mieltä hiertävänä vaiettuna tietona, että olen sopeutunut johonkin, johon ei enää koskaan pitänyt sopeutua.
Ikävä perhettäkin.
Äh, on niin harmaata.
Ei niin millään jaksaisi.
Väsyttää ihan pirusti eikä energiaa ole yhtään.
Tämä ei ole enää kivaa.

Friday, June 03, 2005

Sydäntäni särkee nyt.
Samalla kuitenkin on hiukan haikea olo.
Mutta toisaalta eihän itseään voi suojata aivan täysin ja käyttää koko elämäänsä maaten sängyssä Dostojevskia lukien ja nukkuen jos ei muusta syystä niin siitä että rahat luultavasti loppuu jossain vaiheessa ja saa makuuhaavoja.
Olisin laitoskamaa sen jälkeen.
Ihmisillä ei ole taipumusta kokea asioita samalla tavoin kuin minulla ja siksi minua ei ymmärretä.
Arvet olen peitellyt, vaikka eiväthän ne tietysti peity.
Akneni ei ole vielä parantunut, ja jos vaikka olisikin, arpikokoelmassani riittäisi suremista.
Seison peilin edessä näyttäen paskalta.
Mikään ei tunnu oikealta.
Jos tulee vielä takapakkia niin lupaan tilata ajan yksityiseltä psykiatrilta maksoi mitä maksoi.
Olen ollut liikaa kämpässäni ja juonut liikaa ja syönyt liian vähän.
Taitaa olla elämä umpikujassa.
Tässä yritän hengittää.
Olen rangaistukseni ansainnut.
Ei tule mitään mistään.
Kai valvon tämänkin yön.
Älkää minulta kysykö, sillä minä en tiedä.
Kihisen raivosta.
Tilalle ryöpsähtää äkkiarvaamatta suru ja tietoisuus siitä, että ei se elämä elämättä tule eletyksi.
Niinpä vihaisena olemisen jatkaminen tuntuu hieman luonnottomalta.
Purin hormoniperäistä vihaani polkemalla vimmatusti kaupungin katuja.

Thursday, June 02, 2005

Paha virhe taas kerran.
Sen verran tuskaista on ollut kuitenkin, että en ihan helpolla päästä samanlaista riippuvaisuutta muodostumaan.
Eilen pystyi vielä pinnistelemään, mutta tänään on ollut pakko antaa jomotukselle valta.
Toista päivää jo ihan julmettu päänsärky.
Ajatus on kuitenkin sietämätön.
Olen väsynyt, kyllästynyt ja haluaisin alkaa elää.
Olisin varmaan alkoholisti, jos en pelkäisi lihomista niin hysteerisesti.
Olin ajamassa aamuseitsemältä terapiaan, kun terapeuttini soitti nukkuneensa pommiin.
Viimeiset pari kuukautta ovat olleet raskaita.
En kuitenkaan usko näillä voimilla jaksavani.
Menen ihan voimattomaksi ja nukun koko päivän.
Annettuani itselleni luvan jäädä kotiin huomaan olevani paljon kipeämpi kuin luulinkaan.
Miksi musta on tullut vanha ja masentunut?
Minne helvettiin katosi se energinen ja eloisan hauska tyyppi, joka joskus muistan olleeni?
Nyt hento surumielisyys ja valtava väsymys.
Huono kämppä.
Minulla on lievästi sanottuna tylsää.
Televisiosta ei tule mitään.
Aamulla on niska kipeä.
Ajatukset seilaavat sekavina.
Itseinho kasvaa.
Mikään ei huvita eikä mikään kiinnosta.
Tänään ei tunnu nousevan hymy huulille millään.
Ei, en ole terve.
Ahdistaa niin, että hampaat on puuduksissa.
Minusta päiväsairaalan sohvalla istuminen ja vielä masentuneempien tuijottelu ei ole järkevää tekemistä.
Ei kukaan pahasta masennuksesta pillereillä parane.
Ja mitä vikaa lääkkeissäni nyt on?
Päähän koskee, olen ajatellut liikaa, itkenyt liikaa sekä ollut ihan liian ärtynyt.
Toisinaan olen aika uupunut mokomaan ponnisteluun.
En ole tehnyt sitä, mikä olisi luontevinta, eli pelkkä vetelehdintä ja seksi ja runoilu, koska pelkään helvetisti, että silloin musta tulisi ihan tylsä ja yksisilmäinen.
Tänään on taas näitä päiviä.
Matkustaminen on rasittavaa puuhaa, hikistä ja tuntuu niin turhalta.
Neljän perättäisen työpäivän jälkeen olo on täysin pakastekuivattu.
Aivan kauhean uupunut.
Luulen että sittenkin kuolen.
Ja koska olen huonolla tuulella, en tiedä mitä mieltä olen.
Mielessä pyörivät kaikki surulliset satuttavat tapahtumat lapsuudesta tähän päivään.
Olen normaali ihminen ellen vieläkin huonompi nauttimaan nykyhetkestä tulevaisuutta murehtimatta.
Olin tuskainen ja ahdistunut siitä, ettei elämässäni ollut mitään valmista, ei edes suunnitelmia, selkeää suuntaa tulevaisuudelle.
Pitäisi mennä lääkäriin, tätä on jo liian usein.
Olo ei parane, päinvastoin.
Alakuloisia päiviä.
Alakuloon yhdistyy fyysinen pahoinvointi, makea ei tee hyvää alkavalle migreenille.
Mutta se pahentaa masennusta.
Mutta juttu on siinä että se auttaa älyttömän hyvin ahdistukseen.
On ihme ettei aikuinen ihminen opi että tuo viinan kanssa läträäminen vaan pahentaa mielialaa.
Olen satuttanut itseni.
Väsyttää: itkisin ja katoaisin ja kulkisin yksin piiloon, vaikka en mitään tunnekaan.
I just lost the battle with the sick monster.
Olen jo laihtunut viisi kiloa vain koska minua itkettää enkä voi syödä.
En tiedä miten toipua tai mitä tehdä.
En tiedä mikä koodi tälle sairaudelle on.
Minun perusongelmani on että olen sydänjuuriani myöten loukkaantunut.
Olen hyvin uupunut varsinkin kun mentaaliset mielikuvani päätyvät koko ajan sairasvuoteeni tai kuolinvuoteeni ääreen.

Wednesday, June 01, 2005

Näillä kivillä on laitettu tie loppuunpalamisen vuorille, ja se on yksinäinen tie, se.
Se on raskasta kun olen niin täynnä vihaa.
Vaikka kello on vasta puoli kolme, olen tänään ehtinyt ahdistua jo monesta asiasta.
Pitäisiköhän taas raahautua lääkärille?
Heräilin todella ikäviin sydämentykytyksiin neljän aikaan aamuyöllä.
Olen juonut aivan liikaa kahvia ja polttanut aivan liikaa tupakkaa.
Kammottavia tuskia jouduin kärsimään tajutessani naisen.
Olen terve kuin pukki vaikka usein toivon sairastelevani enemmän kun se vähentää masennusta ja ahdistusta.
Inho, välinpitämättömyys, huono kohtelu ja pelko ovat kiehtovia.
Jotain kamalinta huomata, että joku pitää minusta.
Vähemmän minä ei voi olla kovin huono.
Katsoin viikonlopun valokuvia, ne, jotka uskalsin.
Olen vain väärässä paikassa ja väärään suuntaan matkalla, matkalla yleensäkin.
Voin nykyään aina pahoin, mutten usko syyn olevan fyysinen.
Uusien lääkkeitten alla valvon ja voin pahoin.
Ihan kamalan pelottava ajatus.
Illalla oli aika kauhea olo.
Jouduin taas ottamaan särkylääkkeen tai jonkun sellaisen.
En tahdo mennä nukkumaan, koska en jaksa tätä kaikkea uudelleen huomenna enkä sitä seuraavanakaan päivänä.
Olen kateellinen ihmiselle, jolla on suhde aluillaan ja elämä ihanaa.
Olen yksinäinen ja ikävöin.
Kierre on uhkaavasti aluillaan.
Nyt paniikki on kyllä jälleeen hiljalleen palaamassa.
Auttaisiko viilto käteen?
Missä olen minä?
Missä on elämäni?
En halua olla tunnevammainen ruumis, joka kävelee ryhdittömästi ja huokailee katsoessaan ikkunasta avautuvaa maisemaa.
Saisipa tunteita ostaa lähikaupasta, voisin maksaa siitä jopa ylihintaa.
Haluaisin tuntea eläväni.
Haluaisin olla elossa.
Keskiviikkona olisi tarkoitus varata aika psykiatrille, mutta riippuu siitä, pääsenkö ihmisten aikaan ylös sängystä.