Varjofinlandia näki päivänvalon

Kaivattu Varjofinlandia on sitten saatavavissa kirjan muodossa. Runoyhdistys Nihil Interitin poEsia-sarjassa julkaistavan teoksen on kustantanut Kirja kerrallaan, joka on osa Lasipalatsin Mediakeskusta. Kirjan voi tilata täältä tai sen voi ladata pdf-tiedostona ilmaiseksi täältä.

Tämä on nyt lopun alkua.

Tuntuu kuin olisin elänyt viimeisen vuoden maanalaista varjoelämää hengittäen lyhyin hengähdyksin virtuaali-ilmaa, joka tappaa minulta ilon ja valon ja kaikki maanpäälliset keijut ja haltiat.

Saatoin joutua niin paniikkiin, etten saanut pistoketta irti seinästä tärisevillä käsilläni.

Suussa maistui kummalliselle sähkölle ja kallio tärisi.

Istuin pihalla toimimattomassa autonromussa ja itkin.

Ukonilman mentyä ohi nukuin koko yön levottomasti ja nihkeän hikisesti.

Kamalinta oli yöllä.

Ei mee hyvin, katsoin kaikki ohjelmat ja tyhjää jää.

Mä haluun ulos täältä.

Voi jos voisin nyt nukkua.

Mutta en uskalla ottaa nukahtamislääkettä kaljan takia.

Mä meen sohvalle kärsimään.

Stressi vituttaa.

Oli luonnollisesti vaikeaa nousta aamulla sängystä ylös kun unirytmi on mennyt totaalisen sekaisin.

Eli sen psykiatrin pitäisi kirjoittaa lisää lomaa ja B-todistus just nyt heti, etten joudu tyhjän päälle.

Ja sairaslomaa on heinäkuun puoliväliin.

Aivot yrittävät selvittää, mitä varten minä menen A-klinikan psykiatrille torstaina.

Yritän tässä puuhata jotain ja kohta mennä sohvalle torkkumaan.

Uni jäi lyhyeksi.

Samoin peseminen, nytkin on viime suihkussa käynnistä yli viikko.

Jos ne nyt muutenkaan niin ihania ovat, mutta mun mielen ne saa aina raiteiltaan ja pelkkä ulosmeno alkaa tuntua suurelta tehtävältä.

Tämän sairauden kanssa eivät rahahuolet ole lainkaan yhteensopivia.

Olen koko ajan kauhean raivon ja kiukun vallassa, se on ollut jo vuosia normaalitilani, että ärsyynnyn helposti, saan raivokohtauksia joita en hallitse ja lopulta jättäydyn yksin vetämään kamaa.

Eihän tässä ole mitään tolkkua, jos tämä tällaiseksi menee.

Olen hirveän surullinen ja lamaantunut.

Kamaa tekee mieli, mutta en ole nyt repsahtanut, enkä aio.

Pelaakohan työnantaja sellasta peliä, että odottaa mun murtuvan ja sanovan itseni irti?

Perjantaina tuli nautitttua alkoholia niin paljon, ettei enää tarvinnut muuta kuin toipua krapulasta koko loppuviikonlopun ajan.

Juominen on oikeesti tylsää puuhaa, pari huippuu ritinää ja sitten turtaa tylsää.

Silkkaa alamäkeä, elämä tämä.

Olo oli epäviehättävä, tylsä ja lannistunut.

Mä olen nykyään pahoillani aivan kaikesta.

Kädet tärisivät ja piilouduin entistä syvemmälle lippalakkini alle.

Mitä mä teen, mun on pakko saada suklaata, mutta tämän näköisenä en kyllä voi kauppaankaan mennä.

Näytin lievästi sanottuna räjähtäneeltä.

Tänään on ollut järjettömän yksinäistä.

Silmätulehdus on hieman lientynyt, parantunee tässä muutaman päivän sisällä, toivoakseni.

Vedin eilen pitkästä aikaa kännit.

Olokin on ollut oksettava.

Makaan vain sängyllä.

Väsyttää.

Alavatsaakin vihloo vähän väliä.

Olen voinut pahoin lääkekuurin vuoksi.

Join siideriä siihen pisteeseen asti, että sitä alkoi tulla jo korvista ulos.

Ja jos vaatteet on huonot, on olokin epävarma.

Mä en omista siistejä vaatteita, ja ainoat mustat suorat housutkin istuvat huonosti.

En voinut muuta kuin ynistä ja vetää peittoa paremmin päälleni.

Perjantaina olin jo hyvin ahdistunut.

Vähän kuin olisi lihaksissa tai hermoissa joku paska häiriö.

Tuntuu taas kuin kaverit ei välittäis pätkääkään.

Muutenkin ollut vähän apea olo.

Jos mun painajaiset oli lapsenakin näin kamalia, niin en ihmettele että miks aina aika ajoin pelkäsin nukkumaanmenoa.

Näin viime yönä taas jotain ihan kipeetä unta.

En saa mitään aikaan.

Olen kovin, kovin väsynyt.

Olen ollut huolissani ja peloissani, mutta en ole uskaltanut edes kirjoittaa siitä.

Tuli vedettyä sellainen vanhan liiton tappokänni.

Oon onnellinen, mutta masentunut.

Tässä vaiheessa sitä kai vaan tajuaa, että ei se aina ole ulkoisista asioista kiinni, vaan joku häiriö päässä.

Miksi ei voida antaa nauttia elämästä, kun se kerrankin on kunnossa, vaan pitää pudota takaisin masennukseen?

Ja se ahdistaa, se pelottaa.

Nämä ovat täysin turhia päiviä, ainakin pilvisinä.

Mikään ei ole hyvin, eikä mikään ole pysyvää.

Nihkeän pakkomielteisen ja perverssin kammonsekaista on tuo yöelämäni.

Räjähdysten etenemistä jäi vaan seuraamaan jonkinlaisella perverssillä mielenkiinnolla mikä oli läsnä tämänöisessäkin unessa ja sitä jopa toivoi lisää kammoa ja räjähdysten pysähtyminen unessa olisi itseasiassa ollut minulle, osallistujalle ja katsojalle, suuri pettymys.

Toissayönä kyseessä oli avaruussukkula jossa tapahtui ydinräjähdyksiä ja räjähdykset etenivät kokoajan valtavan aluksen toisiin osiin vaikka turvallisuussyistä radioaktiiviset ja saastuneet alueet suljettiin välittömästi.

Sattui yliluonnollisia tajuamisia ja unen maailma oli paranoidinen ja ikävän nihkeän likainen ja pakkomielteinen.

Pesin kauheasti mattoja pakkomielteisesti ja kaikkia muitakin rääsyjä ja unessa oli sellainen kompulsiivinen ja neuroottinen tunnelma kaiken aikaa.

Nukuin huonosti.

Olen hyvin hyvin uupunut.

Hämähäkit, jopa hämähäkkiajatukset, saavat minut itkemään ja hyperventiloimaan.

Mitä tuhlausta.

Pää on myrkytyksen jäljiltä tyhjä ja hiuksetkin haisevat vanhalta viinalta.

Toisin sanoen, krapulassa ollaan.

Minua huimaa yksinolo.

Se tarkoitti unessa ainoastaan sitä, että mitä enemmän tyttö muuttuisi minuksi, sitä vähemmän minä lakkaisin olemasta minä ja haihtuisin pois, unohduksiin.

Tuntuu kuin minut olisi unohdettu tähän tyhjään asuntoon elämään loputonta yksinäistä elämää.

On väistämättömän sekava olo.

Vaatteet sain sentään vedettyä ylleni, kun alkoi paleltaa.

Mietti jo hakeutumista sairaslomalle, jopa lääkitystä.

Työasiat painaa, suhde katkesi aiemmin keväällä, kaikki vaan tökkii.

Meidän tulevaisuutemme vain katosi, ilman mitään selkeää syytä.

Miten pieni ihminen voi olla niin rakastunut ja täynnä onnea ja yhtäkkiä viikon sisällä kaikki vain nykäistään pois?

Ja toki tunnen syyllisyyttä myös tästä.

Pinnan alla on niin paljon kaunaa ja vaiettuja asioita.

Jos arkeen sisältyy vain epämääräistä kaverihengailua ja omatoimista touhuilua, käy huonosti: nukun päivät ja valvon yöt ja kohta en teekään yhtään mitään paitsi itkeskelen, se on todettu.

Olen jo oppinut, että tarvitsen muiden asettamia suhteellisen säännöllisiä aikatauluja pysyäkseni erossa masennuksesta: luentoja tai mitä tahansa työtä.

Yleensä kaikki menee aivan mukavasti, nipistely taltutetaan parin Buranan avulla, mutta nyt kompastuin vihlaisuun ja myöhemmin konttasin portaat ylös sänkyyn vapisemaan.

Edellisessä asunnossa en tainnut nähdä yhtä ainoaa ötökkää, en hämähäkkiä enkä mitään lentäviä kauhuja.

Kunnon syömishäiriöisen tavoin myös mun aamiainen on purkkirivi keittiön pöydällä: masennuslääke, kilpirauhaslääke, antibiootti, monivitamiini, c-vitamiini, omega-3 kapselit, kalsiumit ja kromi.

Nyt en tiedä mitä ajattelisin.

Suututtaa. Itkettää. Kiukuttaa. Harmittaa. Sattuu.

Olen todella todella todella pettynyt.

Minulle jäi tapaamisesta tosi paha mieli.

En kirjoita asioita enää muistiin, enkä muista syödä enkä juoda.

Jalat kramppasivat koko yön.

Hikoiluttaa eikä saa hengitettyä raikasta ilmaa.

Olen väsynyt ja uupunut.

Tänään tunnen itseni jotenkin vanhaksi.

Tuntui, että kaikki haluavat eri asioita eikä mikään mene harmonisesti.

Aamulla herätessä väsytti.

Minä en vain osaa.

Välillä jään miettimään miksi en oikeasti vain lähtisi pois.

Ahdistuksen ilmaannuttua se vain kasvaa ja kasvaa kunnes olen takaisin kotona.

Ahdistus ilmaantui hyvin pian heräämisen jälkeen.

Minulla ei ole juuri nyt mitään, minkä avulla kerta kaikkiaan voisin kääntää itseni pois päältä, ja kasata itseni.

Olen mitätön.

Minulla ei ole ihmisarvoa.

Minä olen vain jotain, joka on olemassa.

Samat paskat ihmiset, jotka eivät välitä minusta.

Sama elämä, kun nousen sängystä ylös.

Samat ongelmat ja samat ihmiset.

Tämä päivä on ollut hajottava.

Ei, nyt ei ollut mitään lohtua annettavana eikä mitään lohtua saatavana, ei mitään.

Yö saisi tulla, viimeinen, kylmä, musta, yksinäinen yö, joka tekisi lopun kaikesta.

Olen niin väsynyt, epänormaali ja itsekäs, ajatukseni pyörivät onnetonta kehäänsä.

Vittu, mikä paska maailma!

Tahdon työntää pään vesiämpäriin ja pitää sitä siellä, kunnes se on pakko nostaa ylös ja kiskaista henkeä sisään taas varmana siitä, että haluaa elää.

Tekee mieli kirkua.

Kaikki menee pieleen.

Näin aurinkoisena päivänä ei pitäisi olla näin ahdistunut.

Jos kehoni kärsiikin näännyttämisestä niin mieleni kärsii vielä pahemmin syömisestä.

Olen kaivannut oksentamista jo muutaman päivän ajan.

Haluaisin oksentaa.

Peiliin ei kestä katsoa ja vaakaa ei voi mennä lähellekään.

Näytän aivan hirveältä ja kovan työn tulokset katoavat rasvakerroksen alle äidin syöttäessä minua.

Olen lihonut kaksi kiloa ja nyt on tullut kaikki mahdolliset sietokyvyn rajat vastaan.

Olen aivan valtava, ja myös valtavan ahdistunut.

Sitten elämässä sattuu kuitenkin aina ikäviä juttuja jotka pakosti vaikuttavat ihmiseen joka saa traumoja jo parvekkeelle menosta.

On hyvin raskasta järkyttyä koko ajan kaikesta.

Inhottaa just tällaisessa väsyneessä olossa kun ei jaksa siivota.

Luulen että pahin unettomuus menisi kyllä parissa viikossa ohi kun sen ajan jaksaisi.

Sitten ennen pitkää unettomuuteen kyllästyy ja ajattelee että juo viiniä niin ainakin nukkuu.

Toissayönä en nukkunut pisaraakaan vaikka otin kahdet eri unilääkkeet — ensin stilnoctit ja sitten tenoxit.

Ainoa mikä iskee vierotusoireena on toi saatanallinen unettomuus.

Nyt meni kaunis kesäpäivä hukkaan.

Nyt on tylsä olo kun join eilen viiniä ja sain siitä tälläisen hitaan, ällön jälkiolon kuten toisinaan.

Joskus ei vaan leikkaa.

Nyt olen kyllä turhan väsynyt, kiitos kysymästä.

Äkkiähän tämä masennus lähtisi, jos ei olisi kirjoittamispakkoa, mi estää kirjoittamasta.